Tämä teksti on julkaistu alunperin Savonmaa-lehdessä 9.9.2015.
Pelko. Se on pinnalla. Se on pinnalla täällä Suomessa, se on kirjaimellisesti pinnalla Välimeressä. Moni vastustaa pakolaisten auttamista näennäisälykkäillä perusteluilla kuten “ensin oman maan asiat kuntoon”, “eivät iPhonen omistajat voi olla avuntarvitsijoita”, ja “miksi eivät jää puolustamaan omaa maataan?”.
Milloin nämä argumentit eivät kumpua pahansuopaisuudesta ja empatiakyvyttömyydestä, kumpuavat nämä argumentit omista peloista, siitä että “ne” saattavat tulla uhkaamaan meidän ja läheistemme turvallisuutta.
Mutta tämä sama pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta ajaa ihmiset pois kotoaan. Vaikka ihmisellä olisi korkea koulutus, hyvä työpaikka ja pankkitilillä miljoonaomaisuus, ei se tee immuuniksi ilmapommituksille, kaasuiskuille tai teloituksille. Useilla ei enää sodista johtuen ole kotia jäljellä, kotikaupungista puhumattakaan. Osa joutuu lähtemään karkuun koska kuuluu väärään uskontokuntaan, osa sen takia että ei halua taistella ISIS-terroristijärjestön riveissä ja osa ihan puhtaasti paremman tulevaisuuden perässä.
Varmasti tuhansista turvapaikan saavista löytyy ne muutamat yksilöt jotka tulevat syyllistymään vakaviinkin rikoksiin täällä Suomessa. Sellaista seulaa ei kuitenkaan ole jolla nämä muutamat yksilöt saataisiin seulottua ilman että samalla jätettäisiin auttamatta tuhansia muita hädänalaisia. Olen kuullut sanottavan että jos et ikinä ole myöhästynyt lentokoneesta, vietät todennäköisesti liikaa aikaa lentokentällä. Samaa logiikkaa käyttäen jos luottamustasi ei ole ikinä petetty, niin et todennäköisesti ole koskaan luottanut kehenkään.
Pakolaiskriisistä huolimatta maailma on matkalla parempaan. Vaikka uutisista voi saada sen kuvan että kaikkialla soditaan, epidemiat leviävät maailmalla ja pakolaisvirrat ovat kestämättömät, ei ihmiskunnan historiassa ole koskaan kuollut yhtä vähän ihmisiä sotiin kuin nyt 2000-luvulla. Samalla kun maailman väestö on kasvanut 90-luvun viidestä miljardista nykyiseen seitsemään miljardiin, on äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä puolittunut kahdesta miljardista reilusti alle miljardiin. Samassa ajassa nälänhädästä kärsivien määrä on puolittunut. Nykyisin yhä useampi lapsi näkee viidennen syntymäpäivänsä, yhä useampi äiti selviää synnytyksestä hengissä, ja yhä useampi lapsi pääsee kouluun. Me suomalaisetkaan emme ole tarvinneet kirkon ulkomaanapua tai muuta hätäapua vuosikymmeniin.
Moni suomalainen siis kysyy että “pitääkö meidän auttaa?”. Onneksi suurempi joukko meitä suomalaisia kysyy “kuinka voimme auttaa?”. Kyllä me tästäkin vielä selviämme.
Olin edellisellä viikolla kampanjoimassa Savonlinnan torilla ja siellä tuli kohdattua ties miten monenlaista ja mukavaa ihmistä. Pari kohtaamista jäi kuitenkin erityisesti mieleeni, joista ensimmäinen oli Fobba (kok.). Fobban sanoin, toivon hänelle kohtuullisesti menestystä. Eduskunta kuitenkin tarvitsee hyviä tyyppejä puolueeseen katsomatta.
Mutta toinen Fobbaakin merkittävämpi kohtaaminen oli kahden fiksun nuoren kanssa. He kävivät luonani juttelemassa päivällä, ja tottakai kerroin siitä miten minä ja Vihreät haluamme uudistaa Suomea ja pitää huolta siitä että nuorilla on tulevaisuudessakin mm. mahdollisuus kouluttautua kuinka parhaaksi näkevätkään. Keskustelun päätteeksi kerroin että käykää ihmeessä kiertämässä myös muut vaaliteltat lävitse ja kyselemässä, mitä muilla puolueilla on tarjota heille (meille) nuorille, eihän autokaupoillakaan pidä sitä ensimmäistä eteen tulevaa autoa heti ostaa näkemättä myös muita vaihtoehtoja.
Meni jonkun aikaa, ja nuoret tulivat takaisin kertomaan että muilla teltoilla ei ollut ketään nuoria ehdokkaita paikalla, ja vanhemmatkin ehdokkaat vain tarjosivat esitettään, mutta eivät sen enempää viitsineet lähteä juttelemaan heidän kanssaan. Tämä oli tietysti helppo nähdä itselleni pelkkänä plussana, koska mulla on kyllä aikaa ja halua jutella kenen kanssa tahansa.
Päällimmäiseksi jäi silti mieleen se että meillä on paljon nuoria ja fiksuja ihmisiä, joille monelle jää sellainen olo että heitä ei kuunnella, että heidän mielipiteillään ei ole arvoa. Ja sitten vielä eräillä on vielä röyhkeyttä ihmetellä mediassa että miksi nuoria ei kiinnosta politiikkaa ja äänestäminen. Ei nuoria varmasti kiinnosta politiikka, jos poliitikkoja ei kiinnosta nuoret. Ja näin sen ei tulisi olla! Jokaisen meistä tulisi saada tulla kuulluksi.
Kansanedustajien keski-ikä on yli 50 vuotta ja se tarkoittaa sitä että monilla nykyisillä kansanedustajilla ei ole mitään käsitystä siitä mitkä asiat nykypäivänä koskettavat nuoria. Silti eduskunnassa tehdään päätöksiä jotka vaikuttavat hyvin merkittävästi nuoriin ja nuorten elämään. Päätöksiä, joilla voidaan suistaa monen lupaavan nuoren tulevaisuus pois raiteiltaan, vain siksi koska niillä päätöksillä ei ole (suoranaista) vaikutusta jo vuosikymmeniä työelämässä olleiden elämään.
Tästä syystä toivon että jokainen suomalaisista nuorista välittävä ihminen äänestäisi nuorta tai oikeasti nuorten asioita ajavaa ehdokasta, aivan sama mitä puoluetta lopulta itse kannattaa. Jos eduskunnassa jotain leikkauksia tulisi tehdä, niin sen tulisi olla nuorennusleikkaus. Äänelläsi se on mahdollista. Nyt jos koskaan.
Sanotaan, että joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Se todellakin muuttaa tapaa nähdä lähellä olevia asioita uudella tavalla, ja näin on käynyt myös minun tapauksessani suhteessa Savonlinnaan.
Jos tätä kaupunkia katsoo mistään muualta käsin, on helppo ymmärtää miksi Savonlinna on aivan yhtä eksoottinen paikka kuin New York, Pariisi tai vaikkapa Kalliovuoret. Valtavia järviä, lukemattomia saaria ja asumattomia metsiä. Taianomaisia talvia, valoisia kesäöitä ja unenomaisia maisemia. Tarvitseeko sanoa enempää?
Tai jos et pääse paikan päälle, voit käydä selaamassa kuvat läpi myös Instagrammissa aihetunnisteella #eksoottinensavonlinna.
Lokakuun ajan on mahdollista käydä katsomassa Savonlinnassa sijaitsevassa Cafe Alegriassa pienimuotoista valokuvanäyttelyäni. Tai jos Savonlinna kahviloineen tuntuu olevan liian kaukana, on esillä oleviin kuviin mahdollista tutustua myös tässä.
This slideshow requires JavaScript.
Kuvat ovat myynnissä hintaan 95 euroa taululta. Esillä olevat kehykset (ulkomitat noin 30x40cm) tulevat mukaan. Töitä on mahdollista ostaa myös isommassa koossa toiveiden mukaan.
Currently many Finnish social media users (including me) are engaging in #arkikuvahaaste or #arkihaaste. In English this roughly translates to the “Everyday [photo] challenge”. The idea of this challenge is to post a photo (or several) each day for approximately five days to show a small slice of the user’s life. And while posting photos, the person is supposed to challenge others to also post photos for five days and challenge new users.
While this kind of meme is anything but new, I certainly find it very interesting. Mostly because it seems to make less active users post original content on their favorite social media websites.
So you want a slice of the Finnish life? Just go search for #arkihaaste or #arkikuvahaaste on your favorite social media website.
Olen todennäköisesti pyöräillyt useammassa kaupungissa pohjois-Amerikassa kuin Suomessa. Pyöräilijän näkövinkkelistä erittäin tuttuja kaupunkeja minulle ovat Calgary, Vancouver, Turku ja Savonlinna. Kärjistetysti voisi sanoa että näistä kaupungeista vain yksi on autottoman paratiisi, ja loput kolme on rakennettu autoja varten. Mutta ainoastaan Savonlinnaa en voisi suositella kenellekään joka nauttii polkupyöräilystä.
Vaikka ei vertailisi kuin vain autokaupunkikolmikkoa Calgarya, Turkua ja Savonlinnaa, niin Savonlinna jää näistäkin kahdesta auttamatta jälkeen pyöräily-ystävällisyydessä. Jopa länsirannikon pikkukylät Yhdysvalloissa olivat pyöräily-ystävällisempiä kuin Savonlinna, ja näissä kaupungeissa tuntui ettei kukaan edes tiennyt mikä tämä mystinen “polkupyörä” on. Kritiikkiä Savonlinnan pyöräilyolosuhteita kohtaan on mahdollista löytää myös muualta internetistä, kuten täältä tai täältä.
Kanadalaiset kaupungit, Calgaryn ja Vancouver, olivat kuin toistensa vastakohdat. Siinä missä Calgary oli rakennettu autoja ja autoilijoita varten (pyöräkaistoja ei ollut, pyöräilijöiden paikka oli pilvenpiirtäjien välissä muun liikenteen seassa), on Vancouverissa jalankulkija aina kingi, polkupyöräilijöiden, julkisen liikenteen, tavarantoimittajien ja yksityisautoilijoiden tullessa perässä edellä mainitussa järjestyksessä. Ja toisin kuin turkulaiset toriparkin puolustajat väittävät, pelkkään autoilijaan keskittyminen ei tuo onnea. Calgaryn kaduilla ei ollut minkäänlaista elämää, toisin kuin Vancouverissa. Calgaryssä kadut olivat sen verran leveitä ettei ohi ajavia autoja tarvinnut pelätä, ja Vancouverissa pyöräily oli helpompaa kuin missään missä olen ikinä pyöräillyt. Mutta se Kanadasta, takaisin Suomeen.
Niiden vuosien aikana kun asuin Turussa, ei siellä paljoa tapahtunut pyöräilyn edistämisen puolesta vaikka tahtoa ja halua kansalaisilla oli sitäkin enemmän. Keskustassa ei ole pyöräteitä joita pitkin pääsisi helposti siirtymään kaupungin lävitse, mutta siellä sentään pyöräilijä tietää selkeästi paikkansa, ja se paikka on ajoradalla. Näiltä osin Turku on hyvin verrattavissa Calgaryyn, vaikkakin Calgaryssä ajaminen tuntuikin paljon Turkua turvallisemmalta.
Savonlinnan ongelma ei niinkään ole se, että keskusta on tehty täysin autoja varten. Savonlinnan ongelma on se, että polkupyöräilijän paikka kaduilla on vedetty arvalla hatusta, täysin vailla minkäänlaista johdonmukaisuutta. Milloin on pyörätie ja jalkakäytävä rinnakkain, ja milloin on pelkkä jalkakäytävä, ja milloin yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä. Välillä yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä on myös parkkipaikka. Ja arvan voi vetää kaksi-kolme kertaa yhdelle kadulle (Heikinpohjantie, Pilkkakoskentie, Kirkkokatu).
Savonlinnalainen tilaihme, yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä. Olavinkatu 44.
Tältä suunnalta tämä näyttää jalkakäytävältä, mutta liikennemerkki korttelin toisessa päässä kertookin jalkakäytävän olevan yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä. Olavinkatu 56.
Kirkkokadulla Lyseon lukiolta aina Säämingintalolle asti pyörän paikka on ajoradalla, Sääminkitalosta eteenpäin kuvan vasemmalla puolella olevalla jalkakäytävällä seuraavaan risteykseen asti, jonka jälkeen taas täytyisi palata ajoradalle. Kirkkokatu 11.
Liikennemerkin ja kulman välissä on tilaa pari turvallista metriä. Olavinkatu 53.
Kuvasta vasemmalle alkaa yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä, mutta oikealle lähtiessä tulisi ajaa ajoradalla. Talvisalonkatua suoraan eteenpäin tästä katsottuna tulisi ajaa ajoradalla, mutta toisesta suunnasta tultaessa yhdistetyllä pyörätiellä ja jalkakäytävällä. Pilkkakoskenkatu 4.
Tulliportinkadulta 200 metriä tulee ajaa yhdistetyllä pyörätiellä ja jalkakäytävällä, jonka jälkeen kohtaat tämän. Seuraava kilometri tulee taas polkea ajoradalla Heikinpohjantiellä, jonka jälkeen siirtyä taas yhdistetylle pyörätielle ja jalkakäytävälle, josta on 400 metriä Savontielle. Heikinpohjantie 10.
Pyöräilijä, muista paikkasi, terveisin liikennemerkki. Olavinkatu 27.
Vaikka suuri taiteen (ja antitaiteen) ystävä olenkin, niin tällainen dada pitäisi saada pois Savonlinnan kaduilta. Onneksi ajatukseni asian korjaamiseksi on sekä ilmainen että yksinkertainen.
Kaikkien paitsi pääteiden (Savontie, Tulliportinkatu, Olavinkatu ja Kauppatori, Satamapuistonkatu ja Tottinkatu) varret muutettaisiin pelkästään jalkakäytäviksi. Tämä onnistuisi niinkin yksinkertaisesti kuin vain poistamalla kaikki kyltit jotka viittaisivat kadun jalkakäytävän olevan yhdistetty pyörätie että jalkakäytävä. Mitään ei tarvitsisi lisätä, mitään ei tarvitsisi ostaa. Tällöin pyöräilijän ei tarvitsisi enää arpoa että missä saa ja missä ei saa ajaa. Pyöräily muuttuisi laillisemmaksi, mutta myös sujuvammaksi ja turvallisemmaksi. Näistä argumenteista vielä lisää myöhemmin.
Oheisiin karttoihin nämä tiet joilla pyöräilijän paikka tulisi olla ajoradalla olen pääsääntöisesti merkinnyt vihreällä. Punaisella puolestaan olen merkinnyt tiet joille ei tarvitsisi tehdä mitään. Katkoviivojen kohdalle tulisi tehdä jotain, mutta en keksi mikä olisi ilmaista ja toimivaa.
Heikinpohja
Keskusta (kartta ei täysin ajan tasalla Asemantien ja Brahenkadun kohdalta)
Selkeää, eikö?
Mitä tämä sitten tarkoittaisi muille kuin pyöräilijöille? Jalankulkijoiden elämä helpottuisi, kun heidän ei tarvitsisi varoa pyöräilijöitä, ja pyöräilijöiden ei tarvitsisi vastaavasti ajaa siksakkia jalankulkijoiden välissä. Autoilijoille tämä muutos olisi lähes huomaamaton. Autolla pääsisi edelleenkin juuri sinne minne ennenkin, pyöräilijät eivät tukkisi kulkureittejä, ja parasta kaikesta, näkyvyys pyöräilijöihin paranisi (kts. aikaisempi linkki pyöräilyn turvallisuudesta). Parkkipaikkoihinkaan ei näillä muutoksilla tarvitsisi koskea.
Olen vahvasti sitä mieltä että jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden liikkumisen helpottaminen keskustassa lisäisi myös keskustan elämää, ja täten keskustan liiketilojen asiakasmääriä. Kuka koukkaa hetken mielijohteesta todennäköisimmin kauppaan, jalankulkija, autoilija vai pyöräilijä?
Ei tämä Savonlinna täysin onnetonkaan kyläpahanen onneksi ole, kyllä täällä potentiaalia on. Yhdistetyt pyörä- ja jalkakäytävät jotka vievät pois kaupungista niin itään kuin länteen ovat pääsääntöisesti ihan ok, mutta se keskusta. Onneksi vain muutamalla pienellä ja täysin ilmaisella muutoksella saataisiin Savonlinnan profiilia pyöräily-ystävällisenä kaupunkina nostettua todella paljon, kymmeniä kertoja enemmän kuin Helsinki usean miljoonan euron Baanallaan.
