Tämä teksti on julkaistu alunperin Savonmaa-lehdessä 9.9.2015.
Pelko. Se on pinnalla. Se on pinnalla täällä Suomessa, se on kirjaimellisesti pinnalla Välimeressä. Moni vastustaa pakolaisten auttamista näennäisälykkäillä perusteluilla kuten “ensin oman maan asiat kuntoon”, “eivät iPhonen omistajat voi olla avuntarvitsijoita”, ja “miksi eivät jää puolustamaan omaa maataan?”.
Milloin nämä argumentit eivät kumpua pahansuopaisuudesta ja empatiakyvyttömyydestä, kumpuavat nämä argumentit omista peloista, siitä että “ne” saattavat tulla uhkaamaan meidän ja läheistemme turvallisuutta.
Mutta tämä sama pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta ajaa ihmiset pois kotoaan. Vaikka ihmisellä olisi korkea koulutus, hyvä työpaikka ja pankkitilillä miljoonaomaisuus, ei se tee immuuniksi ilmapommituksille, kaasuiskuille tai teloituksille. Useilla ei enää sodista johtuen ole kotia jäljellä, kotikaupungista puhumattakaan. Osa joutuu lähtemään karkuun koska kuuluu väärään uskontokuntaan, osa sen takia että ei halua taistella ISIS-terroristijärjestön riveissä ja osa ihan puhtaasti paremman tulevaisuuden perässä.
Varmasti tuhansista turvapaikan saavista löytyy ne muutamat yksilöt jotka tulevat syyllistymään vakaviinkin rikoksiin täällä Suomessa. Sellaista seulaa ei kuitenkaan ole jolla nämä muutamat yksilöt saataisiin seulottua ilman että samalla jätettäisiin auttamatta tuhansia muita hädänalaisia. Olen kuullut sanottavan että jos et ikinä ole myöhästynyt lentokoneesta, vietät todennäköisesti liikaa aikaa lentokentällä. Samaa logiikkaa käyttäen jos luottamustasi ei ole ikinä petetty, niin et todennäköisesti ole koskaan luottanut kehenkään.
Pakolaiskriisistä huolimatta maailma on matkalla parempaan. Vaikka uutisista voi saada sen kuvan että kaikkialla soditaan, epidemiat leviävät maailmalla ja pakolaisvirrat ovat kestämättömät, ei ihmiskunnan historiassa ole koskaan kuollut yhtä vähän ihmisiä sotiin kuin nyt 2000-luvulla. Samalla kun maailman väestö on kasvanut 90-luvun viidestä miljardista nykyiseen seitsemään miljardiin, on äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä puolittunut kahdesta miljardista reilusti alle miljardiin. Samassa ajassa nälänhädästä kärsivien määrä on puolittunut. Nykyisin yhä useampi lapsi näkee viidennen syntymäpäivänsä, yhä useampi äiti selviää synnytyksestä hengissä, ja yhä useampi lapsi pääsee kouluun. Me suomalaisetkaan emme ole tarvinneet kirkon ulkomaanapua tai muuta hätäapua vuosikymmeniin.
Moni suomalainen siis kysyy että “pitääkö meidän auttaa?”. Onneksi suurempi joukko meitä suomalaisia kysyy “kuinka voimme auttaa?”. Kyllä me tästäkin vielä selviämme.
Sanotaan, että joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Se todellakin muuttaa tapaa nähdä lähellä olevia asioita uudella tavalla, ja näin on käynyt myös minun tapauksessani suhteessa Savonlinnaan.
Jos tätä kaupunkia katsoo mistään muualta käsin, on helppo ymmärtää miksi Savonlinna on aivan yhtä eksoottinen paikka kuin New York, Pariisi tai vaikkapa Kalliovuoret. Valtavia järviä, lukemattomia saaria ja asumattomia metsiä. Taianomaisia talvia, valoisia kesäöitä ja unenomaisia maisemia. Tarvitseeko sanoa enempää?
Tai jos et pääse paikan päälle, voit käydä selaamassa kuvat läpi myös Instagrammissa aihetunnisteella #eksoottinensavonlinna.
Lokakuun ajan on mahdollista käydä katsomassa Savonlinnassa sijaitsevassa Cafe Alegriassa pienimuotoista valokuvanäyttelyäni. Tai jos Savonlinna kahviloineen tuntuu olevan liian kaukana, on esillä oleviin kuviin mahdollista tutustua myös tässä.
This slideshow requires JavaScript.
Kuvat ovat myynnissä hintaan 95 euroa taululta. Esillä olevat kehykset (ulkomitat noin 30x40cm) tulevat mukaan. Töitä on mahdollista ostaa myös isommassa koossa toiveiden mukaan.
Currently many Finnish social media users (including me) are engaging in #arkikuvahaaste or #arkihaaste. In English this roughly translates to the “Everyday [photo] challenge”. The idea of this challenge is to post a photo (or several) each day for approximately five days to show a small slice of the user’s life. And while posting photos, the person is supposed to challenge others to also post photos for five days and challenge new users.
While this kind of meme is anything but new, I certainly find it very interesting. Mostly because it seems to make less active users post original content on their favorite social media websites.
So you want a slice of the Finnish life? Just go search for #arkihaaste or #arkikuvahaaste on your favorite social media website.
Olen todennäköisesti pyöräillyt useammassa kaupungissa pohjois-Amerikassa kuin Suomessa. Pyöräilijän näkövinkkelistä erittäin tuttuja kaupunkeja minulle ovat Calgary, Vancouver, Turku ja Savonlinna. Kärjistetysti voisi sanoa että näistä kaupungeista vain yksi on autottoman paratiisi, ja loput kolme on rakennettu autoja varten. Mutta ainoastaan Savonlinnaa en voisi suositella kenellekään joka nauttii polkupyöräilystä.
Vaikka ei vertailisi kuin vain autokaupunkikolmikkoa Calgarya, Turkua ja Savonlinnaa, niin Savonlinna jää näistäkin kahdesta auttamatta jälkeen pyöräily-ystävällisyydessä. Jopa länsirannikon pikkukylät Yhdysvalloissa olivat pyöräily-ystävällisempiä kuin Savonlinna, ja näissä kaupungeissa tuntui ettei kukaan edes tiennyt mikä tämä mystinen “polkupyörä” on. Kritiikkiä Savonlinnan pyöräilyolosuhteita kohtaan on mahdollista löytää myös muualta internetistä, kuten täältä tai täältä.
Kanadalaiset kaupungit, Calgaryn ja Vancouver, olivat kuin toistensa vastakohdat. Siinä missä Calgary oli rakennettu autoja ja autoilijoita varten (pyöräkaistoja ei ollut, pyöräilijöiden paikka oli pilvenpiirtäjien välissä muun liikenteen seassa), on Vancouverissa jalankulkija aina kingi, polkupyöräilijöiden, julkisen liikenteen, tavarantoimittajien ja yksityisautoilijoiden tullessa perässä edellä mainitussa järjestyksessä. Ja toisin kuin turkulaiset toriparkin puolustajat väittävät, pelkkään autoilijaan keskittyminen ei tuo onnea. Calgaryn kaduilla ei ollut minkäänlaista elämää, toisin kuin Vancouverissa. Calgaryssä kadut olivat sen verran leveitä ettei ohi ajavia autoja tarvinnut pelätä, ja Vancouverissa pyöräily oli helpompaa kuin missään missä olen ikinä pyöräillyt. Mutta se Kanadasta, takaisin Suomeen.
Niiden vuosien aikana kun asuin Turussa, ei siellä paljoa tapahtunut pyöräilyn edistämisen puolesta vaikka tahtoa ja halua kansalaisilla oli sitäkin enemmän. Keskustassa ei ole pyöräteitä joita pitkin pääsisi helposti siirtymään kaupungin lävitse, mutta siellä sentään pyöräilijä tietää selkeästi paikkansa, ja se paikka on ajoradalla. Näiltä osin Turku on hyvin verrattavissa Calgaryyn, vaikkakin Calgaryssä ajaminen tuntuikin paljon Turkua turvallisemmalta.
Savonlinnan ongelma ei niinkään ole se, että keskusta on tehty täysin autoja varten. Savonlinnan ongelma on se, että polkupyöräilijän paikka kaduilla on vedetty arvalla hatusta, täysin vailla minkäänlaista johdonmukaisuutta. Milloin on pyörätie ja jalkakäytävä rinnakkain, ja milloin on pelkkä jalkakäytävä, ja milloin yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä. Välillä yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä on myös parkkipaikka. Ja arvan voi vetää kaksi-kolme kertaa yhdelle kadulle (Heikinpohjantie, Pilkkakoskentie, Kirkkokatu).
Savonlinnalainen tilaihme, yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä. Olavinkatu 44.
Tältä suunnalta tämä näyttää jalkakäytävältä, mutta liikennemerkki korttelin toisessa päässä kertookin jalkakäytävän olevan yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä. Olavinkatu 56.
Kirkkokadulla Lyseon lukiolta aina Säämingintalolle asti pyörän paikka on ajoradalla, Sääminkitalosta eteenpäin kuvan vasemmalla puolella olevalla jalkakäytävällä seuraavaan risteykseen asti, jonka jälkeen taas täytyisi palata ajoradalle. Kirkkokatu 11.
Liikennemerkin ja kulman välissä on tilaa pari turvallista metriä. Olavinkatu 53.
Kuvasta vasemmalle alkaa yhdistetty pyörätie ja jalkakäytävä, mutta oikealle lähtiessä tulisi ajaa ajoradalla. Talvisalonkatua suoraan eteenpäin tästä katsottuna tulisi ajaa ajoradalla, mutta toisesta suunnasta tultaessa yhdistetyllä pyörätiellä ja jalkakäytävällä. Pilkkakoskenkatu 4.
Tulliportinkadulta 200 metriä tulee ajaa yhdistetyllä pyörätiellä ja jalkakäytävällä, jonka jälkeen kohtaat tämän. Seuraava kilometri tulee taas polkea ajoradalla Heikinpohjantiellä, jonka jälkeen siirtyä taas yhdistetylle pyörätielle ja jalkakäytävälle, josta on 400 metriä Savontielle. Heikinpohjantie 10.
Pyöräilijä, muista paikkasi, terveisin liikennemerkki. Olavinkatu 27.
Vaikka suuri taiteen (ja antitaiteen) ystävä olenkin, niin tällainen dada pitäisi saada pois Savonlinnan kaduilta. Onneksi ajatukseni asian korjaamiseksi on sekä ilmainen että yksinkertainen.
Kaikkien paitsi pääteiden (Savontie, Tulliportinkatu, Olavinkatu ja Kauppatori, Satamapuistonkatu ja Tottinkatu) varret muutettaisiin pelkästään jalkakäytäviksi. Tämä onnistuisi niinkin yksinkertaisesti kuin vain poistamalla kaikki kyltit jotka viittaisivat kadun jalkakäytävän olevan yhdistetty pyörätie että jalkakäytävä. Mitään ei tarvitsisi lisätä, mitään ei tarvitsisi ostaa. Tällöin pyöräilijän ei tarvitsisi enää arpoa että missä saa ja missä ei saa ajaa. Pyöräily muuttuisi laillisemmaksi, mutta myös sujuvammaksi ja turvallisemmaksi. Näistä argumenteista vielä lisää myöhemmin.
Oheisiin karttoihin nämä tiet joilla pyöräilijän paikka tulisi olla ajoradalla olen pääsääntöisesti merkinnyt vihreällä. Punaisella puolestaan olen merkinnyt tiet joille ei tarvitsisi tehdä mitään. Katkoviivojen kohdalle tulisi tehdä jotain, mutta en keksi mikä olisi ilmaista ja toimivaa.
Heikinpohja
Keskusta (kartta ei täysin ajan tasalla Asemantien ja Brahenkadun kohdalta)
Selkeää, eikö?
Mitä tämä sitten tarkoittaisi muille kuin pyöräilijöille? Jalankulkijoiden elämä helpottuisi, kun heidän ei tarvitsisi varoa pyöräilijöitä, ja pyöräilijöiden ei tarvitsisi vastaavasti ajaa siksakkia jalankulkijoiden välissä. Autoilijoille tämä muutos olisi lähes huomaamaton. Autolla pääsisi edelleenkin juuri sinne minne ennenkin, pyöräilijät eivät tukkisi kulkureittejä, ja parasta kaikesta, näkyvyys pyöräilijöihin paranisi (kts. aikaisempi linkki pyöräilyn turvallisuudesta). Parkkipaikkoihinkaan ei näillä muutoksilla tarvitsisi koskea.
Olen vahvasti sitä mieltä että jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden liikkumisen helpottaminen keskustassa lisäisi myös keskustan elämää, ja täten keskustan liiketilojen asiakasmääriä. Kuka koukkaa hetken mielijohteesta todennäköisimmin kauppaan, jalankulkija, autoilija vai pyöräilijä?
Ei tämä Savonlinna täysin onnetonkaan kyläpahanen onneksi ole, kyllä täällä potentiaalia on. Yhdistetyt pyörä- ja jalkakäytävät jotka vievät pois kaupungista niin itään kuin länteen ovat pääsääntöisesti ihan ok, mutta se keskusta. Onneksi vain muutamalla pienellä ja täysin ilmaisella muutoksella saataisiin Savonlinnan profiilia pyöräily-ystävällisenä kaupunkina nostettua todella paljon, kymmeniä kertoja enemmän kuin Helsinki usean miljoonan euron Baanallaan.
“Vai että on Seattle noin lähellä, eihän tuo ole matka eikä mitään”, satuin kerran toteamaan Vancouverissa ollessani. Miksi? Koska kysymykseen “miksi ei?” olisi pitänyt keksiä tekosyy.
Tästä se varsinainen urakka alkoi
Lähdin noin yhdentoista aikaan illalla Vancouverin keskustasta pyörällä liikkelle. Kilometriäkään (mutta lähelle kyllä) en ennättänyt pyöräillä kun jo aloitin operaation Pieni Huijaus, ja hyppäsin Skytrainin kyytiin jolla matkustin King Georgen asemalle, lyhentäen pyöräiltävää matkaa noin 20km. Asemalla viileään yöilmaan päästäyäni lähdin polkemaan pitkää ja suoraa King George -bulevardia aina rajalle saakka. Matkalla rajalle tuli vastaan muutama risteys joissa oli naisia norkoilemassa ja mitä ilmeisimmin odottamassa “kyytiä”. Aivan eivät yhtä onnellisilta näyttäneet kuin suomalaiset (mediassa esiintyneet) ammatinharjoittajat.
Yhdysvallat, the land of freedomYhdysvallat, the land of freedom ptII
Rajan löydettyäni aloin pimeiden kujien keskellä etsimään (luvallista) rajanylityspaikaa. Jonkinlaiselle rajanylityspaikalle lopulta löysin, ja siellä oikeaa toimistoa tai muuta koppia etsiessä löysin mitä ilmeisimmin kanadalaisen rajaviranomaisen joka ystävällisesti ohjeisti mut epämääräisesti johonkin suuntaan, ja sanoi että kyllä joku mut siitä pysäyttää sitten ja neuvoo lisää. Siinä yksin yön pimeyteen pyörää taluttaessa ja jonkinlaista koppia etsiessäni huomasinkin pian olevani jo Yhdysvaltojen puolella. Ongelma vain oli että passia ei oltu missään kohdin tarkastettu. Aivan näin helpolta ei rajan ylittäminen Yhdysvaltoihin pitänyt tuntua, joten kipsin äkkiä takaisin paremman valtion puolelle ja etsimään autokaistakoppien läheisyydestä uutta yritystä. Kun vihdoin löysin paikan jossa pystyin passiani jollekulle näyttämään, sain jo heti asiakaspalvelun laadusta huomata saapuneeni Yhdysvaltojen hallinnoimaan rakennukseen. Vastassa oli toistasataakiloinen norsunvittu tivaamassa että olenko varmasti myös poistumassa maasta kun sinne saavun. Suomen passin omistavana tämä tuntui hieman yllättävältä kysymykseltä. Sanoisin kysymyksen olleen saman luokan vitsi kuin Suomen journalismin taso. (En myönnä olevani Yhdysvaltojen tai huonon journalismin ylin ystävä.)
Enter night, exit light
Rajan jälkeen matka jatkui kohti etelää pimeitä sivuteitä ajellessa ja tähtitaivasta ihastellessa. Jossain välissä netistä valmiiksi katseltu reitti ohjasi pyöräni motarin pientareelle, mikä ei ollut yhtään huonompi kokemus. Tiet olivat niin suoria että aivan kuin viivoittimella olisi piirretty ja piennar leveä kuin Stephen Elopin leipä.
Everybody BikesOnko Suomessa tällaista?Bellingham
Kun saavuin Bellinghamiin, alkoi aurinko jo nousemaan. Harvoin kokee selvinpäin niin surrealistisia hetkiä kuin tyhjän yhdysvaltalaisen pikkukylän pääraitteja pyörällä polkiessa. Bellinghamin jälkeen matka jatkui keskellä metsää ja vuoristoa teitä pitkin joita voisi kuvailla Leevi and the Leavingsin lyriikoilla: “Ylämäki alamäki ylämäki alamäki..” ylämäet olivat pitkiä, mutta niin olivat alamäetkin. Aivan jokaista mäkeä en valloittanut polkien. Toistakymmentä kilometrin oli Bellingham jäänyt taakseni kun vastaan tuli pari paikallista sheriffiä jotka olivat tutkimassa alueella tapahtuneita autoryöstöjä. Siinä sitten hetken kyselivät että mistä tulen, mihin menen, ja niin edelleen. Olivat vain ihmeissään kun kerroin matkasta. Kyselin siinä samalla myös mahdollisesta seuraavasta huoltoasemasta tai muusta kaupasta kun olin epähuomiossa jättänyt edellisen tilaisuuden täyttää juomapullot käyttämättä ja vesi vaarallisen vähissä. Koska satuimme olemaan keskellä metsää ja lähimmän huoltoaseman ollessa ties miten korvessa (toistakymmentä kilometria), antoi toinen poliiseista vetensä mulle ja toivotti hyvät matkan jatkot. Everything went better than expected.
Vähemmän täydelliset peltotietTäydelliset metsätiet
Matka jatkuikin luonnonkauniita maisemia ihastellessa, ja sitähän riitti kilometrikaupalla edessä, takana, vasemmalla, oikealla, ylhäällä, alhaalla. Hieman kuin Suomi, mutta jollain tapaa jylhempää. Liekkö vuoristoisuudesta johtuvaa? Samoilla seuduilla alkoi myös perseeni kommunikoimaan kanssani kertomalla ettei tykkää enää satulastani. Tämä tarkoitti sitä, että hyvä asento oli löydettävä heti, muutoin tuntui kuin bokserit olisivat olleet hiekkapaperia. Pyöräilyshortsit? Pfft, turhaa hifistelyä, ajattelin ennen matkaan lähtöä. Kilometrejä tässä vaiheessa alla oli noin 80.
Edes luonto ei ollut puolellani
Jossain vaiheessa kaiken polkemisen keskellä alkoi myös paskahätä tekemään tuloaan, ja hieman ennen Burlingtonia satuin ajamaan invabajamajan ohi. Nopea tarkistus sisälle, kyllä, vessapaperia löytyi, joten housut kinttuun ja paskalle. Vaikka kaikennäköiseen olin kuvitellut valmistautuneeni, niin käsivesipesuveden tai desinfiointiaineen puute aiheutti pienen shokin.
Eväät
Burlingtonin ollessa jo kivenheiton päässä reittiopas kertoi että kaupunki kannattaisi kiertää länsipuolelta, vaikka matka sen jälkeen jatkuisikin hieman idempänä. Sen enempää matkasuunnitelmaa kyseenalaistamatta lähdin tätä kiertolenkkiä vetämään, ja ensimmäistä kertaa matkan aikan alkoi jo hieman moraalini tippumaan. Aurinko oli mennyt pilveen, pieni vesisateen uhka oli päällä ja vastatuuli oli päässyt yllättämään, Tämän lisäksi ilma oli muutenkin kylmä, ja asfaltti niin huonossa kunnossa että hiekkapientareellakin ajaminen osoittautui paljon helpommaksi hommaksi.
Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen saavuin Mt Vernoniin jonka ohitin nopeasti ja jatkoin matkaa kohti etelää motarin viereistä tietä pitkin. Kun olin päässyt motarin viereltä kääntymään hieman syrjäisemmälle tielle jonka kautta oli tarkoitus kiertää idästä suuremmat maantieväylät alkoi taas elämä hymyillä. Aurinko tuli esiin pilvien raosta, ympäröivät metsät toivat tuulensuojan, tiellä oli yhtä hiljaista kuin Helsingissä juhannuksena, maisemat kauniita kuin Keskimaan haltiametsät ja asfaltti sileä kuin teflon-pannu. Myöskään ajatus siitä että olin noin puolessa välissä matkaani ei ollut sekään yhtään huono motivaation kannalta. Takaisin ei enää voinut kääntyä koska matkaa olisi vähemmän Seattleen kuin Vancouveriin.
Pyöräily rullasi hyvin aina Arlingtoniin asti. Eksyin hieman suunniteltulta reitiltä, mutta koska ajatuksissani Seattle kiilsi aivan kivenheiton päässä (myöhemmin sain huomata kuinka huono olin arvioimaan etäisyyksiä) jatkoin matkaa kohti etelää puolisokkona. Samoihin aikoihin alkoi taas motivaatio koko reissua kohtaan laskemaan kun yhdysvaltalainen liikennesuunnittelu nosti päätään ylös. Auto on pyhä kuin lehmä, ja muut tavat liikua ovat turhia. Teillä ei voinut pyöräillä koska siellä olisi jäänyt autojen alle, ja sidewalkilla pyöräily nyt vain ei toiminut sekään. Välistä sidewalkit myös hävisivät toiselta puolta tietä yllättäen, ilman että mitään laillista tapaa ylittää tietä olisi ollut korttelin läheisyydellä.
Seems legit
Kaikesta huolimatta saavuin pian silloille jotka ylittämällä pääsin Everettiin. Näitäkään ei oltu tehty kevyelle liikenteelle ja sen kyllä huomasi. Kahdella moottoritiesillalla jotka ylitin, oli vain kapea, ehkä puoli metriä leveä kaistale jalankulkua varten. Ja seuraavalla sillalla se olikin sitten toisella puolella. Tämä oli siis moottoritiellä. Kaikesta huolimatta sielläkin sai kulkea, koska toiselta sillalta löytyi opaste pyöräilijöille joka kehoitti käyttämään sitä kapeaa kävelyväylää sillan ylittämiseen.
50km jäljellä
Everettiin saavuin noin 16 tunnin pyöräilyn jälkeen, ja matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää noin 40km. Jalat jaksoivat vieläkin nousta ylämäkiä, vaikka polvet hieman oireilivat. Motivaatio oli jälleen korkealla kun karttaa katsoessa tuntui että olen aivan nurkan takana jo. Ja jälleen, kuinka väärässä pystyinkään olemaan. Yrittäessäni löytää reittiä Everettin läpi, turhautuminen oli paras kaverini. Lähiöitä, jyrkkiä ylämäkiä, jyrkkiä alamäkiä, umpikujia, ja näiden kaikkia mahdollisia kombinaatioita. Kymmenen kilometrin jälkeen luovutin, ja lähdin ajamaan pääväylän vierellä olevaa sidewalkkia hyväksikäyttäen kohti etelää ja määränpäätäni. Tässä vaiheessa perse oli jo sen verran herkkänä että jokainen töyssy tuntui kuin olisin pyyhkinyt perseeni hiekkapaperilla. Ja näitä töyssyjähän riitti enemmän kuin mitä hiekanjyviä löytyy maailmankaikkeudesta.
Kun jäljellä oli enää kymmenisen kilometriä, vasen polveni päätti lopettaa yhteistyön kanssani. Ylämäet oli pakko taluttaa, suoralla pystyin ylläpitämään vauhtia, muutoin pelkäsin että polvi poksahtaisi jos yhtään rasittaisin sitä enempää. Aikaakin oli kulunut jo 19 tuntia. Mitä lähemmäksi määränpäätäni saavuin, sitä tuskaisemmalta eteneminen tuntui, ja sitä enemmän olisin halunnut jo luovuttaa. Tätä ei yhtään edesauttanut kartan katseleminen, joka osasi kerta toisensa jälkeen kertoa että olin edennyt vähemmän kuin olin kuvitellutkaan. Vaikka kilometrejä oli alle kymmenen, oli itku koko aika aivan yhtä lähellä kuin määränpää.
Kun vihdoin pääsin perille sohvasurffauspariskunnan luokse olin jo käytännössä loppu. Pelkkä rappusten käveleminen kolmanteen kerrokseen tuntui samanlaiselta urheilusuoritukselta kuin Eiffel tornin huipulle käveleminen, kymmenen kertaa. Jalat eivät kantaneet, ja sen mitä ne kantoivat, polvet eivät halunneet suostua yhteistyöhön ilman kipua. Seuraavana päivänä en viereistä ruokakauppaa kauemmaksi liikkunut.
Tuttu teeveestä
Statistiikkaa:
matka-aika noin 20 tuntia
kilometrejä noin 235km, +-10 suuntaansa
pyöränä itse tehty fiksi-konversio
42/16
Muuta:
kertaakaan en käyttänyt julkista vessaa matkan aikana
naama ja polvet paloivat punaisiksi kuin Turku vuonna 1827
nukkumaan mennessä valvottuja tunteja oli lähemmäs 40
tätä ennen en ollut yli 70 kilometriä ajanut päivässä
minkäänlaisia “oikeita” pyöräilykuteita en omista
laukuissa oli kolmen viikon lomatarpeet, kolmesta viiteen kiloa
