“Vai että on Seattle noin lähellä, eihän tuo ole matka eikä mitään”, satuin kerran toteamaan Vancouverissa ollessani. Miksi? Koska kysymykseen “miksi ei?” olisi pitänyt keksiä tekosyy.

Lähdin noin yhdentoista aikaan illalla Vancouverin keskustasta pyörällä liikkelle. Kilometriäkään (mutta lähelle kyllä) en ennättänyt pyöräillä kun jo aloitin operaation Pieni Huijaus, ja hyppäsin Skytrainin kyytiin jolla matkustin King Georgen asemalle, lyhentäen pyöräiltävää matkaa noin 20km. Asemalla viileään yöilmaan päästäyäni lähdin polkemaan pitkää ja suoraa King George -bulevardia aina rajalle saakka. Matkalla rajalle tuli vastaan muutama risteys joissa oli naisia norkoilemassa ja mitä ilmeisimmin odottamassa “kyytiä”. Aivan eivät yhtä onnellisilta näyttäneet kuin suomalaiset (mediassa esiintyneet) ammatinharjoittajat.

Rajan löydettyäni aloin pimeiden kujien keskellä etsimään (luvallista) rajanylityspaikaa. Jonkinlaiselle rajanylityspaikalle lopulta löysin, ja siellä oikeaa toimistoa tai muuta koppia etsiessä löysin mitä ilmeisimmin kanadalaisen rajaviranomaisen joka ystävällisesti ohjeisti mut epämääräisesti johonkin suuntaan, ja sanoi että kyllä joku mut siitä pysäyttää sitten ja neuvoo lisää.  Siinä yksin yön pimeyteen pyörää taluttaessa ja jonkinlaista koppia etsiessäni huomasinkin pian olevani jo Yhdysvaltojen puolella. Ongelma vain oli että passia ei oltu missään kohdin tarkastettu. Aivan näin helpolta ei rajan ylittäminen Yhdysvaltoihin pitänyt tuntua, joten kipsin äkkiä takaisin paremman valtion puolelle ja etsimään autokaistakoppien läheisyydestä uutta yritystä. Kun vihdoin löysin paikan jossa pystyin passiani jollekulle näyttämään, sain jo heti asiakaspalvelun laadusta huomata saapuneeni Yhdysvaltojen hallinnoimaan rakennukseen. Vastassa oli toistasataakiloinen norsunvittu tivaamassa että olenko varmasti myös poistumassa maasta kun sinne saavun. Suomen passin omistavana tämä tuntui hieman yllättävältä kysymykseltä. Sanoisin kysymyksen olleen saman luokan vitsi kuin Suomen journalismin taso. (En myönnä olevani Yhdysvaltojen tai huonon journalismin ylin ystävä.)

Rajan jälkeen matka jatkui kohti etelää pimeitä sivuteitä ajellessa ja tähtitaivasta ihastellessa. Jossain välissä netistä valmiiksi katseltu reitti ohjasi pyöräni motarin pientareelle, mikä ei ollut yhtään huonompi kokemus. Tiet olivat niin suoria että aivan kuin viivoittimella olisi piirretty ja piennar leveä kuin Stephen Elopin leipä.

Kun saavuin Bellinghamiin, alkoi aurinko jo nousemaan. Harvoin kokee selvinpäin niin surrealistisia hetkiä kuin tyhjän yhdysvaltalaisen pikkukylän pääraitteja pyörällä polkiessa. Bellinghamin jälkeen matka jatkui keskellä metsää ja vuoristoa teitä pitkin joita voisi kuvailla Leevi and the Leavingsin lyriikoilla: “Ylämäki alamäki ylämäki alamäki..” ylämäet olivat pitkiä, mutta niin olivat alamäetkin. Aivan jokaista mäkeä en valloittanut polkien. Toistakymmentä kilometrin oli Bellingham jäänyt taakseni kun vastaan tuli pari paikallista sheriffiä jotka olivat tutkimassa alueella tapahtuneita autoryöstöjä. Siinä sitten hetken kyselivät että mistä tulen, mihin menen, ja niin edelleen. Olivat vain ihmeissään kun kerroin matkasta. Kyselin siinä samalla myös mahdollisesta seuraavasta huoltoasemasta tai muusta kaupasta kun olin epähuomiossa jättänyt edellisen tilaisuuden täyttää juomapullot käyttämättä ja vesi vaarallisen vähissä. Koska satuimme olemaan keskellä metsää ja lähimmän huoltoaseman ollessa ties miten korvessa (toistakymmentä kilometria), antoi toinen poliiseista vetensä mulle ja toivotti hyvät matkan jatkot. Everything went better than expected.

Matka jatkuikin luonnonkauniita maisemia ihastellessa, ja sitähän riitti kilometrikaupalla edessä, takana, vasemmalla, oikealla, ylhäällä, alhaalla. Hieman kuin Suomi, mutta jollain tapaa jylhempää. Liekkö vuoristoisuudesta johtuvaa? Samoilla seuduilla alkoi myös perseeni kommunikoimaan kanssani kertomalla ettei tykkää enää satulastani. Tämä tarkoitti sitä, että hyvä asento oli löydettävä heti, muutoin tuntui kuin bokserit olisivat olleet hiekkapaperia. Pyöräilyshortsit? Pfft, turhaa hifistelyä, ajattelin ennen matkaan lähtöä. Kilometrejä tässä vaiheessa alla oli noin 80.

Jossain vaiheessa kaiken polkemisen keskellä alkoi myös paskahätä tekemään tuloaan, ja hieman ennen Burlingtonia satuin ajamaan invabajamajan ohi. Nopea tarkistus sisälle, kyllä, vessapaperia löytyi, joten housut kinttuun ja paskalle. Vaikka kaikennäköiseen olin kuvitellut valmistautuneeni, niin käsivesipesuveden tai desinfiointiaineen puute aiheutti pienen shokin.

Burlingtonin ollessa jo kivenheiton päässä reittiopas kertoi että kaupunki kannattaisi kiertää länsipuolelta, vaikka matka sen jälkeen jatkuisikin hieman idempänä. Sen enempää matkasuunnitelmaa kyseenalaistamatta lähdin tätä kiertolenkkiä vetämään, ja ensimmäistä kertaa matkan aikan alkoi jo hieman moraalini tippumaan. Aurinko oli mennyt pilveen, pieni vesisateen uhka oli päällä ja vastatuuli oli päässyt yllättämään, Tämän lisäksi ilma oli muutenkin kylmä, ja asfaltti niin huonossa kunnossa että hiekkapientareellakin ajaminen osoittautui paljon helpommaksi hommaksi.

Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen saavuin Mt Vernoniin jonka ohitin nopeasti ja jatkoin matkaa kohti etelää motarin viereistä tietä pitkin. Kun olin päässyt motarin viereltä kääntymään hieman syrjäisemmälle tielle jonka kautta oli tarkoitus kiertää idästä suuremmat maantieväylät alkoi taas elämä hymyillä. Aurinko tuli esiin pilvien raosta, ympäröivät metsät toivat tuulensuojan, tiellä oli yhtä hiljaista kuin Helsingissä juhannuksena, maisemat kauniita kuin Keskimaan haltiametsät ja asfaltti sileä kuin teflon-pannu. Myöskään ajatus siitä että olin noin puolessa välissä matkaani ei ollut sekään yhtään huono motivaation kannalta. Takaisin ei enää voinut kääntyä koska matkaa olisi vähemmän Seattleen kuin Vancouveriin.

Pyöräily rullasi hyvin aina Arlingtoniin asti. Eksyin hieman suunniteltulta reitiltä, mutta koska ajatuksissani Seattle kiilsi aivan kivenheiton päässä (myöhemmin sain huomata kuinka huono olin arvioimaan etäisyyksiä) jatkoin matkaa kohti etelää puolisokkona. Samoihin aikoihin alkoi taas motivaatio koko reissua kohtaan laskemaan kun yhdysvaltalainen liikennesuunnittelu nosti päätään ylös. Auto on pyhä kuin lehmä, ja muut tavat liikua ovat turhia. Teillä ei voinut pyöräillä koska siellä olisi jäänyt autojen alle, ja sidewalkilla pyöräily nyt vain ei toiminut sekään. Välistä sidewalkit myös hävisivät toiselta puolta tietä yllättäen, ilman että mitään laillista tapaa ylittää tietä olisi ollut korttelin läheisyydellä.

Kaikesta huolimatta saavuin pian silloille jotka ylittämällä pääsin Everettiin. Näitäkään ei oltu tehty kevyelle liikenteelle ja sen kyllä huomasi. Kahdella moottoritiesillalla jotka ylitin, oli vain kapea, ehkä puoli metriä leveä kaistale jalankulkua varten. Ja seuraavalla sillalla se olikin sitten toisella puolella. Tämä oli siis moottoritiellä. Kaikesta huolimatta sielläkin sai kulkea, koska toiselta sillalta löytyi opaste pyöräilijöille joka kehoitti käyttämään sitä kapeaa kävelyväylää sillan ylittämiseen.

Everettiin saavuin noin 16 tunnin pyöräilyn jälkeen, ja matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää noin 40km. Jalat jaksoivat vieläkin nousta ylämäkiä, vaikka polvet hieman oireilivat. Motivaatio oli jälleen korkealla kun karttaa katsoessa tuntui että olen aivan nurkan takana jo. Ja jälleen, kuinka väärässä pystyinkään olemaan. Yrittäessäni löytää reittiä Everettin läpi, turhautuminen oli paras kaverini. Lähiöitä, jyrkkiä ylämäkiä, jyrkkiä alamäkiä, umpikujia, ja näiden kaikkia mahdollisia kombinaatioita. Kymmenen kilometrin jälkeen luovutin, ja lähdin ajamaan pääväylän vierellä olevaa sidewalkkia hyväksikäyttäen kohti etelää ja määränpäätäni. Tässä vaiheessa perse oli jo sen verran herkkänä että jokainen töyssy tuntui kuin olisin pyyhkinyt perseeni hiekkapaperilla. Ja näitä töyssyjähän riitti enemmän kuin mitä hiekanjyviä löytyy maailmankaikkeudesta.

Kun jäljellä oli enää kymmenisen kilometriä, vasen polveni päätti lopettaa yhteistyön kanssani. Ylämäet oli pakko taluttaa, suoralla pystyin ylläpitämään vauhtia, muutoin pelkäsin että polvi poksahtaisi jos yhtään rasittaisin sitä enempää. Aikaakin oli kulunut jo 19 tuntia. Mitä lähemmäksi määränpäätäni saavuin, sitä tuskaisemmalta eteneminen tuntui, ja sitä enemmän olisin halunnut jo luovuttaa. Tätä ei yhtään edesauttanut kartan katseleminen, joka osasi kerta toisensa jälkeen kertoa että olin edennyt vähemmän kuin olin kuvitellutkaan. Vaikka kilometrejä oli alle kymmenen, oli itku koko aika aivan yhtä lähellä kuin määränpää.

Kun vihdoin pääsin perille sohvasurffauspariskunnan luokse olin jo käytännössä loppu. Pelkkä rappusten käveleminen kolmanteen kerrokseen tuntui samanlaiselta urheilusuoritukselta kuin Eiffel tornin huipulle käveleminen, kymmenen kertaa. Jalat eivät kantaneet, ja sen mitä ne kantoivat, polvet eivät halunneet suostua yhteistyöhön ilman kipua. Seuraavana päivänä en viereistä ruokakauppaa kauemmaksi liikkunut.

Statistiikkaa:

• matka-aika noin 20 tuntia
• kilometrejä noin 235km, +-10 suuntaansa
• pyöränä itse tehty fiksi-konversio
• 42/16

Muuta:

• kertaakaan en käyttänyt julkista vessaa matkan aikana
• naama ja polvet paloivat punaisiksi kuin Turku vuonna 1827
• nukkumaan mennessä valvottuja tunteja oli lähemmäs 40
• tätä ennen en ollut yli 70 kilometriä ajanut päivässä
• minkäänlaisia “oikeita” pyöräilykuteita en omista
• laukuissa oli kolmen viikon lomatarpeet, kolmesta viiteen kiloa